Entinen stadin kundi vuonna 1963

Helppo oli näin uskoa, stadilaisuuteen, vaikka olimmekin muuttaneet Mäntästä Helsinkiin ollessani yksi vuotias.
Kun neljävuotias stadilainen muuttaa periferiaan, Kaskikselle Tapiolaan, on "kotoutumisongelmia" tiedossa.
Muutimme siis Kaskenkaatajantie 5:een, siihen vuokrakasarmiin, "huonojen ihmisten puolelle". Sosiaalinen habitus määräytyi vastapuoleisen aravatalon - Kaskenkaatajantie 10:n -  arvopohjalta; asia annettiin ymmärtää mm. selväsanaisena kieltona liikkua "kympin" piha-alueella.
Olimme siis muuttaneet Helsingistä Tapiolaan, koska isän työpaikka oli Tapiolan keskustassa.
Kaskiksen femma oli kuitenkin - "kymppikerhon aatoksista riippumatta" - hieno paikka; asukkaita oli monenlaisia ja vahva yhteisöllisyys kukoisti. Osasimme toki mekin katsoa nenänvartta myöten hienoja, kympissä asustavia aravalainan saaneita paremmistoihmisiä.
Sen minkä muistan ko. ajasta niin selkkauksilta ei idyllinen kaskis meitä kuitenkaan säästellyt: sain muunmuassa tukevasti tukkapöllyä naapurin naiselta, koska olin kiivennyt naapurissa olleen Elannon katolle. (Tuolloin ei tukkapölly, edes naapurilta, ollut mitenkään pahoinpitelyyn vertautuva toimenpide; nykyisin sitä korkeintaan voisi pahuusasteikolla verrata ehkä "viipyileviin katseisiin" tms.). Tukkapöllyä sain lähinnä siitä, että olin houkutellut pihan muitakin poikia kiipeilyharrastuksen piiriin. Jouduin omavaltaisuudestani johtuen kotiin häpeämään.
Toisella kerralla sain luunapin, nyt omalta isältäni, koska oli väkivaltaisesti kampittanut (tulevan julkisuushenkilö) Mikko Kivisen pihan nurmikolle. En muista tarkkaan mistä ritamme oli alkanut. Kivinen ei muistikuvieni mukaan ollut minkäänlainen riidanhaastaja, joten syyllinen ja alullepanija olin luultavasti minä. Jouduin kotiin häpeämään.
Hiljaa mielessäni olin kuitenkin ylpeä saavutuksestani: Kivisen Mikko oli nimittäin huomattavasti kookkaampi kuin minä. Ison pojan kellistämisessä oli tietynlaista metsästyksen hurmaa.
Tapiola oli, jos oikein muistan, melko rauhatonta aluetta tuohon aikaan. Aluetta rakennettiin vauhdilla. Muunmuassa Kaskiksen rivitalot olivat tuolloin rakenteilla.
Siirtotyöläiset Kainuun metsistä ja muualta Suomesta nuokkuivat humalaisina lauantai-iltapäivisin töiden loputtua Kaskiksen pihapiirissä. Katselin Timoveljen kanssa muuatta tapausta, joka lauleli omaa keksimäänsä renkutusta: "määä kellopoika ooon" yms. yms.
Tuijottelumme ei ollut humalaiselle mieleen ja jouduimme ottamaan ritolat hyvin nopeasti. Pulituurimies jaksoi juosta perässämme hiekkalaatikoille asti mutta luovutti sitten: jännitystä oli kuin urheilukilpailussa.
Tuhman pojan maineeni vahvistui, kun olin tuhlannut kokonaisen markan nallekarkkeihin. Tuon ison rahan olin löytänyt maasta kävellessäni kotiin Pohjois Tapiolan päiväkodista.
Markalla sai sata nallekarkkia. Niitä sitten mässytimme pihan ipanoiden kanssa kunnes äitini sai tietää asiasta. Kaupan täti oli kannellut namidiilistä äidilleni: pöyristyttävä tuhlaavaisuuteni kostautui tenttaamisella: mistä olin saanut rahan ja miksi olin tuhlannut sen nallekarkkeihin? Jouduin loppupäiväksi kotiin häpeämään.
Kaskenkaatajantien ajoista on paljon muistoja ja niiden kirjoittamiseen menisi jokunen tovi. Kaskisaika kuitenkin päättyi, niinkuin kaikki muukin väliaikaisessa elämässä: muutimme Kimmeltielle, katunumeroon kolmetoista. Ekologinen lokeromme nousi arvostuksessa: olimme nyt osakkeenomistajia rivitaloasunnossa. Pääsimme toki myös itseämme parempaan seuraan, nousukkaiksi Kimmeltien asuinyhteisöön.