Koiranpommeja Tapiolan Keskustornista

 Taannoin me pojat vierailimme varsin usein Tapiolan Keskustornissa. Ravintola Linnunradan ulkoterassilla ei meiltä juurikaan kyselty, millä asialla siellä oltiin, vaikka ikää oli vain runsaat kymmenen vuotta.
En muista millä kokoonpanolla siellä oltiin, mutta pahanteossa kuitenkin.
Olimme nimittäin piipahtaneet Urheilu Sportissa, joka silloin sijaitsi Keskustornin vieressä. Ostimme rasian koiranpommeja: Niksulassa ei pommeja myyty, kävimme sielläkin kysymässä.
Koiranpommirahoja ei äidiltä saanut, mutta pullonpalautusrahoilla ansaitut rahat käytettiin järkevästi, koiranpommeihin. Pulloja sai kätevästi Otaniemen rakennuksilla työskenneiltä miehiltä, jotka asustelivat alueen parakkikylässä.
 Tuolloin, kuusikymmentäluvun lopulla, kaiken maailman ilotulitteita sai ostaa vuoden ympäri, taaperosta taattoon: se oli silloin varsin normaalia. Nykyään toiminnastamme saisi kriisiterapiaa niin tekijät kuin uhritkin.
Toimintasuunnitelmamme oli yksinkertainen: heitimme koko rasiallisen koiranpommeja tornista. Experimentaalin idea oli se, että saatoimme havainnoida pommien vaikutusta ylhäältäkäsin.
Pommit lähtivät ja osumia yksi. Nimittäin, eräs jalankulkijamies sattui alle ja sai täysosuman  keskelle  hattua. Hattu oli silloista  muotia, ehta Borsalino: tunnistin sen, koska isälläni oli samanlainen gangsterilakki. Paukku räjähti ja mies säikähti silminnähden, polvet nitkahtivat.
Me pojat emme jääneet tarkkailemaan jälkiseuraamuksia, vaan menimme kiireenvilkkaa hisseille. Kiinnijäämisen pelosta seurannut jännitys oli käsin kosketeltavaa.
Yritimme olla muinamiehinä; samalla hissillä tuli alas neuvostospeden näköinen mies, joka osoittautuikin Lauttasaaren vladimir uljanoviksi. Pertti ei meitä noteerannut mitenkään.
Pääsimme karkuun, eikä asiasta kirjoittanut edes Länsi Väylä. O tempora o mores.